Kaksi kuukautta kestänyt kemian valmennuskurssi päättyi eilen, mikä tarkoittaa seuraavia asioita:
- tiistain koulupäivät lyhentyvät reilulla kolmella tunnilla
- osaan nyt suurin piirtein hyvänä päivänä laskea jonkun yhdisteen pH-arvon ja tasapainottaa reaktiyhtälön melko sujuvasti.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että osaamiseni olisi vielä millään tapaa suunnittelemallani tasolla.
Niin, elämä tapahtui ja minä menin mukana. Vaikka koulujuttujen parissa onkin tullut ahkeroitua, niin epävarmuus opiskelun ja tulavaisuuden ammatin suhteen kasvaa edelleen. Kadehdin niin paljon niitä juuri lukiosta valmistuneita kurssitovereita, joille lääkis on päivänselvä päämäärä ja sen mukaan myös opiskellaan.
Onhan mullakin vielä reilusti aikaa opiskella pääsykokeisiin, mutta kaikenlaiset mitä jos -skenaariot pyörivät lakkaamatta päässä. Mitä jos en ehdi, en jaksa, en opi, en pääse sisään. Mitä jos huomaan ensi syksynä opiskelevani edelleen tällä alalla, joka ei kiinnosta. (Mitä jos en saa kesätöitä -ahdistus taas on ihan oma lukunsa.....)
Äh, kun on hankalaa! Tietävätkö ihmiset oikeasti 20-vuotiaina, mitä haluavat elämältä? Mua ainakin kiinnostaa niin moni asia! Luonnontieteet, markkinointi, suunnittelu, opettaminen, asiakaspalvelu - haluaisin kokeilla työskentelyä ainakin kirjastossa, apteekissa, toimistossa, ruokakaupassa, koulussa ja kahvilassa. Olen just se tyyppi, joka päätti haluavansa stuertiksi katsottuaan Huippunäkymät-elokuvan. (Kohtalokseni koitui tosin vaikea likinäköisyyteni.) Mun mielestä kaikissa ammateissa on oma hohtonsa.
Pienellä jännityksellä odotan, että mistä löydänkään itseni syyskuussa. Nyt kuitenkin ajattelin järjestellä kuiva-ainekaapin ja yrittää muistaa leikata myös oikean käden kynnet.
Helsinki, Finland
Mä tiesin vitosluokalta lähtien että lääkikseen mä pyrin ja mähän pääsen. Vuosi sitten, lukion kakkosen lopussa tajusin että en mä sinne tuu pääseen, oon laiska motivaatioton paska, ellen tee parannusta. (Voit arvata, oonko tehny.) Nyt sitten vuodessa on pitänyt keksiä uusi ala, minne "haluan". Psykologia kiinnostaa, pyhpah, en mä sinne tuu pääseen. Tällä hetkellä oon 50/50 pyrinkö täysii lääkikseen vai biokemiaan. Ehkä sitä sitten viiskymppisenä tajuaa istuneensa 30 vuotta jossain perusduunissa, kasvattaneensa parit tenavat ja ymmärtää vihdoin mitä sitten oikeasti haluaakin tehdä ne seuraavat 20 vuotta ennen eläkettä.
VastaaPoistaHuh, ehkä tästä selviää - eikun opiskelemaan ja turhautuun entisestään :-D
voi, lääkis... mä taas tajusin olevani kiinnostuunut lääkiksestä vasta juurikin lukion kakkosen lopussa, mutta lopulta oon tullut siihen tulokseen että se juna taisi mennä jo :-D kaikessa 16-vuotiaan viisaudessani päätin nimittäin ykkösellä jättää kemian lukemisekinn kesken, mikä on jälkeenpäin harmittanut tosi paljon.
Poistaja kyllähän tästä selvitään!! tsemppiä sinne :-)
Kyllä sitä ihan oikeesti selvitään!! Aina aukee joku ovi ja sit ei tiiäkkään mihin joutuu ja mitä ovia siitäkin taas sit aukee!
VastaaPoistaTsemppiä pääsykokeisiin kaikkeen! :)
jooh, eiköhän!! se hyvä puoli tässä hiukan päämäärättömässä elämässä on, että se on hyvällä tapaa vähän arvaamatontakin.
Poistakiitos ja tsemppiä sullekin kaikkeen mitä ikinä elämä tuokaan tullessaan ! :-)
Älä kadehdi!! Epätoivoisina kirjastopäivinä toivois että olis mikä tahansa muu ala joka kiinnostaisi, sais vähän enemmän vapautta tehdä mitä huvittaa ja vähän enemmän varmuutta siitä että oikeasti voisi uskoa olevansa jossakin koulussa syksyllä. Mutta ei kai eksistentiaalista kriisiä voi välttää tässä vaiheessa elämää, oli suunnitelmat mitkä tahansa :D niin ja btw sairaan kiva blogi nyt kun tännekin löysin!
VastaaPoistaheh, totta tuokin! ehkä tää kaikki on vaan osa tätä suurta ja mullistavaa elämänvaihetta, jota sitten taas joskus vanhempina kaiholla muistellaan... ja kiitos ! ! :-)
Poista