in a crowded place trying not to feel alone

Tulin eilen viikonlopuksi kotiin isän luokse. Tapaamaan ystäviä, syömään hyvin ja ennen kaikkea rauhoittumaan. Elättelin viikolla vielä toivoa, että Tampereella tulisi viikonloppuna tapahtumaan jotain jännittävää, mutta taisin kuitenkin tehdä oikean valinnan tullessani tänne. Eilisilta oli ensimmäinen yli viikkoon, kun nukkumaan mennessä sydän ei hakannut, ajatukset eivät laukanneet eikä tehnyt mieli kadota näkymättömiin.

Suomen kolmanneksi suurimmassakin kaupungissa voi tuntea olonsa lohduttoman yksinäiseksi. Vaikka kävisi joka päivä kymmenentuhannen opiskelijan koulussa ja sen jälkeen vielä ruokakaupassa, kaupungilla ja lenkkipolulla, tunne siitä, että on tässä maailmassa aivan yksin, ei välttämättä katoa minnekään. Pintapuoliset keskustelut koulutehtävistä ja tervehdykset bussikuskeille eivät tunnu poistavan tunnetta, joka saa valvomaan yön pikkutunneille saakka ja laskuhumalan tuntumaan maailmanlopulta.

Hakiessani helpotusta yksinäisyyteen tarraudun välillä turhan lujasti ihmisiin, jotka osoittavat minuun pienintäkin aidolta tuntuvaa kiinnostusta. Ja lopulta kun omat odotukseni eivät kohtaa todellisuuden kanssa, pahan olon kierre on valmis. Ihmisenä, joka on ihmissuhteissa joko täysillä mukana tai ei ollenkaan, on minun välillä vaikea ymmärtää ja käsitellä niitä, joiden mieli ei toimikaan samalla tavalla.

Tykkään niin blogissa kuin oikeassa elämässänikin pitää yllä positiivista henkeä ja muistuttaa jatkuvasti itseäni, että asiat voisivat olla huonomminkin. Että kaikki kääntyy useimmiten parhain päin. Jatkuva keinotekoinen optimismi on kuitenkin pidemmän päälle niin kuluttavaa, että aina välillä on hyvä antaa tunteiden ottaa vallan ja mennä itse virran mukana. Silloin tunteiden käsittelykin on helpompaa. Itse tykkään käydä pitkillä kävelylenkeillä, laulaa samaistuttavien kappaleiden mukana ja kirjoittaa - kuten nyt.

Ja lopulta mielikin alkaa kirkastua, ihan oikeasti. Olen hieman epävarma, että haluanko olla tämän kirjoituksen kautta käytännössä koko maailman edessä näin alasti, mutta uskon, että joku saattaa pystyä samaistumaan mun ajatuksiin. Ja jos jotain olen oppinut tähänastisessa elämässäni, niin sen, että on parempi avautua kuin antaa henkisten haavojen siirtyä fyysiselle tasolle. Joten oltaisiinko kliseisesti yhdessä yksinäisiä?

Kahvilaleikkejä

Kahvilassa käyminen voi olla kurjalta tuntuvan päivän pelastus. Aina kahden ja puolen euron kahvikupilliset eivät kuitenkaan aivan sovi opiskelijabudjettiin, mutta ei hätää - kahvilatunnelman voi tuoda myös omaan kotiin.

Lidlin yhdeksänkymmenen sentin korvapuusti ei ole välttämättä kaikista hienostunein leivos, mutta se saa kuitenkin jopa minun kaltaiseni sokerihiiren ihan ähkyyn. Kotikahvilassa kahvista voi keittää ihan niin laihaa tai vahvaa kuin haluaa ja sen saa halutessaan myös soijamaidon ja vaniljasokerin kera. (Yhdistelmä tunnetaan myös köyhän miehen vaniljamaitona.) Santsikuppi on ilmainen - kirjaimellisesti, jos kolmeen kuppiin vettä laittaa kahvia vain kaksi mittalusikallista.

Halutessaan taustalle voi laittaa soimaan vaikkapa Spotifyn Your Favourite Coffeehouse -soittolistan tai nauttia ihan vain hiljaisuudesta. Kotikahvilassa voi myös rauhassa selata twitteriä ilman, että puhelimen tai läppärin näyttö täytyy laittaa kurkkijoiden pelossa niin himmeälle, että tekstistä saa hädin tuskin selkoa.

Parasta on kuitenkin se, kun kahvilan seinällä on satunnaisten maalausten sijaan omien ystävien kuvia. Niiden, jotka ovat tällä hetkellä noin sadan kilometrin päässä toisessa kaupungissa ja joiden kanssa menisi mielellään ihan oikeaankin kahvilaan.

Harmaan sävyjä

Voisin vaikkapa kertoa tarinan tuosta ensimmäisen kuvan kasvista.

Kyseessä on periaatteessa sama kasvi, joka on vilahdellut mun blogissa ihan ensimmäisistä postauksista lähtien. Periaatteessa siksi, että se hieman nuupahti kesän aikana ja äiti elvytti sen takaisin henkiin tyyliin jostain pienestä juurenpätkästä. Ja nyt se kukkii!

Mulla ei ole mitään tietoa kasvin oikeasta nimestä, mutta sen minulle antanut henkilö kutsui sitä nimellä Nukkumatti. Apilamaiset lehdet reagoivat valoon siten, että päiväsaikaan ne ovat kuvan osoittamalla tavalla auki ja pimeän tultua nupussa, kuin nukkumassa, odottamassa seuraavaa auringonnousua. Nukkumatti-nimeen liittyvistä assosiaatioista huolimatta en ole valitettavasti huomannut kasvilla olevan minkäänlaisia unensaantia edistäviä vaikutuksia.

Sain kasvin kymmenisen vuotta sitten iäkkäältä jalkahoitajalta ollessani viulukurssilla Lempäälässä. Rouva on tietääkseni nyt jo edesmennyt, mutta Nukkumatti on yhä voimissaan. Ja yksi mun rakkaimmista omistamistani asioista.

Just nyt ja viime viikolla

Matikan tehtävät tehty ja keittiössä odottaa pari päivää kypsynyt tiskivuori - mitä mainioin hetki siis vihdoin päivittää blogia.

No missäs mie sitten olen oikein luuhannut?! (Teki mieli sanoa mie, koska yksi mun uusista koulukavereista on kuopiolainen ja olen yksi niistä ihmisistä, jotka omaksuvat ympärillä puhutun murteen alta aikayksikön. Nimimerkillä olen puhunut tänä vuonna myös melko sujuvaa laitilaa.)

Arvatenkin suurin osa päivistä on kulunut yliopistolla, mikä on ollut oikeastaan kaikesta väsyttävyydestään huolimatta tosi mukavaa. Vaikka monena (jokaisena) aamuna herätessä ensimmäiset ajatukset ovat olleet "ei ei ei en mee ekalle luennolle", olen kuitenkin tunnollisesti käynyt kaikilla tähän mennessä tarpeellisilta ja turhilta tuntuvilla oppitunneilla. Ja oikeastaan oppinutkin valtavasti!

Käväisin viikonloppuna Porissa tapaamassa pikaisesti kavereita ja perhettä sekä auttamassa siskoa muuttamaan uuteen kämppään. Vaikka olin odottanut kotikulmille palaamista innolla, ikävöin takaisin Tampereelle valehtelematta kolmen kotona vietetyn tunnin jälkeen. Mun oma pieni yksiö alkaa siis vihdoin tuntua hyvältä ja kotoisalta. Saisinpa vain aikaiseksi hankkia sohvan mahdollisimman pian.

Ehkä suurimman osan ajasta olen kuitenkin viettänyt omassa sängyssä. Ensisijaisesti siksi, että sängyt ovat parhaita hengailupaikkoja, vaikka on mua paljon väsyttänytkin. Olen myös vihdoin kehittänyt nukkumistyylin, joka mahdollistaa lähes koko sängyn pinta-alan käyttämisen! Vanhassa sänkyni oli 40 cm kapeampi kuin tämä uusi, joten nukuin pitkään hyvin kapealla alueella sängyn reunalla. Nyt parhaat yöunet saan siten, että pidän kännykkää ym. nukkumiseen oleellisesti liittyviä tavaroita sängyn reunalla ja nukun yksi tyyny pään alla, yksi jalkojen pehmusteena ja yhtä halaan kuin koalakarhu puuta.

Sängyssä on myös tullut luettua pitkästä aikaa kirjoja, katsottua häpeilemättömästi useita Pretty Little Liars -jaksoja putkeen ja luettua lähes kaikki Hermannin postaukset yhtenä unettomana yönä.

Niin, ei multa taaskaan mitään maailmaa mullistavia oivalluksia löydy. Pohdin kirjoittavani koulukiusaamista käsittelevän postauksen #kutsumua-haasteen innoittamana, mutta päätin haluavani sittenkin keskittyä tämänhetkiseen elämään. Ja koska just nyt syön jämäsipsejä peiton alla ja aion seuraavaksi uskaltaa mennä meidän talonyhtiön pyykkitupaan, voisivat asiat varmasti huonomminkin olla. Joten jäädään näihin kuviin ja tunnelmiin. Mitä teille kuuluu just nyt?